Pohjan Akkojen laulun juurilla

Pohjan Akkojen laulun juurilla

Mie olen usein miettinyt, mistä meidän Pohjan Akkojen musiikki oikeastaan kumpuaa. Kun joku kysyy, millaista meän laulu on, vastaus ei löydy yhdestä lauseesta. Se ei ole runolaulua, ei joikua, ei nykymusiikkia, mutta kaikkien niiden muistoja ja kaikuja siinä ehkä liikkuu.

Mie olen monesti sanonut, että meidän laulut ovat kuin kairan hengähdyksiä. Ei tarinoita, vaan luonnon muisti. Ei sanoja, vaan luomakunnan läsnäolo.

Kun laulamme yhdessä, en tunne itseäni varsinaisesti laulajaksi, vaan ennemminkin soittimeksi. Niin kuin joku ikiaikainen lausuu ensin ja me vain otamme sen vastaan ja annamme sen nousta ääneksi.

Mie uskon, että tämä kaikki tulee jostakin hyvin kaukaa. Kauempaa kuin kantelot ja kalevalaiset runot. Kauempaa kuin kirkonkellot ja harmonikat. Jossakin kainulaisten, kveenien, saamelaisten ja karjalaisten yhteisissä juurissa, ajassa jolloin ihmisellä oli vielä aikaa kuunnella metsässä liikkuvia voimia ja olla yhtä niiden kanssa.

En tietenkään ole tutkija, olen vain Leena, mutta kun kuuntelen vanhoja laulun tapoja ja muistelen erämaan hiljaisuutta, aavistan jotakin.

Ennen vanhaan laulu ei ollut esitys. Se oli läsnäolon tapa. Laulu oli hetki, jolloin susi vilahti puun takaa. Laulu oli karhun askel, kun mettä pidätti hengitystään. Laulu oli ystävän tai rakkaan kaipuu, jota ikävä kuljetti.

Ehkä siksi meidän äänen ei tarvitse olla aina kirkas tai siisti. Se saa olla karhea, huokoinen, värisevä, matala tai korkea, sen mukaan, mitä tunne ja tilanne vaativat. Joskus sanat eivät tule lainkaan. Pelkät äänet riittävät, aivan kuin itse metsä laulaisi meidän kauttaan.

Moni on sanonut, että musiikkimme kuulostaa “muinaiselta”. En tiedä onko se oikea sana. Mutta jos muinainen tarkoittaa sitä, että ihminen kuuntelee samaa tuulta kuin esi-isänsä ja löytää siitä oman äänensä, niin ehkä siinä on jotakin perää.

Ajattelen mielelläni, että emme tee mitään uudestaan, vaan jatkamme siitä, mihin muut aikanaan luopuivat.

Laulu ei oikeastaan vanhene. Ihminen vain unohtaa. Ja sitten joskus, ku mettä hiljenee juuri oikealla tavalla, joku muistaa taas.

Ehkä se on juuri se hetki, kun Pohjan Akat aloittaa laulun.